Huomaan olevani häkeltynyt ajatuksesta, että lemmikille jutteleminen ("lässyttäminen") tai tarvikkeiden ostelu olisi inhimillistämistä. Puhumattakaan huolestumisesta lemmikin sairastaessa tai suremisesta sen kuoleman jälkeen. Nämä kaikki nimittäin osuvat ja uppoavat kun ajattelen omaa suhtautumistani eläimiin.
Ja minä kun olen aina luullut, että karsastan lemmikin liiallista inhimillistämistä!?
Emme vietä eläinten syntymäpäiviä tai osta niille joululahjoja. Emme kyllä juuri perusta omistakaan synttäreistämme, ja joulun vietto tulee karsiutumaan ohjelmasta kunhan lapset vielä vähän kasvavat. Lässytän silti vuosipäiväänsä viettävälle lemmikille onnittelut ja muistan yleensä mainita muutamalla forumilla vuosien karttumisesta.
En ihan täysin osaa kuvitella lemmikkiä lapsen korvikkeena. Ei kai siinä mitään pahaa ole jos lähtökohtana on - sen lisäksi, että haluaa ja kykenee tarjoamaan lemmikille hyvän kodin - halu tuntea itsensä tarpeelliseksi?
Olen tuntenut ihmisen, joka sanoi, että jos hänen olisi valittava omien lemmikkiensä ja miehen/lapsien välillä, hän valitsisi ilman muuta lemmikit. Itselläni ei tuohon aikaan ollut lapsia mutta kyseisellä henkilöllä oli niin lemmikkejä, mies kuin lapsiakin - eikä hän tietääkseni ole koskaan joutunut todelliseen valintatilanteeseen.
Niin rakkaita ja tärkeitä kuin eläimet ovatkin, en soisi koskaan, missään, kenelläkään niiden menevän lasten edelle. Sen sijaan soisin jokaisen vanhemman pyrkivän opettamaan lapselleen eläinten oikeaa kohtaaamista ja kohtelua.
Olen aivan varma siitä, että lemmikeillämme on jonkinlainen tunnemaailma. Käytössä ei varmaankaan (ja eläinten itsensä onneksi!!) ole inhimillisten tunteiden sateenkaarenkirjava skaala vaan eläinten "tunteet" ovat vaistonvaraisia ja/tai ehdollistumalla syntyneitä.
Silti: kun palaan yön yli -matkalta ja samana iltana sielunsisareni Tihru menee täysin vastoin tapojaan miehen vatsan päälle nukkumaan takamus minuun päin niin kyllä minulle sen käyttäytymisestä tietty - melko inhimillinen - tunnetila välittyy. Seuraavaan aamuun mennessä poissaoloni on kissan mielestä jo haihtunut ja se seuraa normaaliin tyyliinsä selkä kaarella kehräten jokaista askeltani.
En halua pukea lemmikkejäni - eikä minun onneksi tarvitsekaan sillä koiramme tarkenee vaikka minkämoisissa pakkasissa ja kissoillekin riittää oma turkki ja takkatulen lämpö. Ymmärrän silti vähempiturkkisten tarpeen lämpimään vaatetukseen tai näyttävän turkin suojaamisen syysrapakeleissä. Jos koira sen sijaan on puettu balettihameeseen ja bling-blingiin... hmmm... no, toivottavasti eläin saa kuitenkin elää lajityypillistä elämää eikä ole vain ja ainoastaan asusteen asemassa.
Summa summarum: en itse lähtisi miettimään eläimen inhimillistämisen astetta ulkoisista merkeistä. Itse pidän vääränlaisena eläimen inhimillistämisenä sitä kun eläimelle ajatellaan ihmismäisiä ominaisuuksia, joita sillä mitä luultavimmin ei ole. Käsitteellinen ajattelu tai monimutkainen tunnemaailma noin esimerkkeinä mainitakseni.
Lemmikille voi jutella, sen ilmeen voi tulkita helläksi tai loukkaantuneeksi, sen juhlan kunniaksi voi järjestää kakkukahvit, sen voi pukea kimalaiseksi - ja silti pohjimmiltaan kunnioittaa sen... eläimellisyyttä.
