Eräs tilinpäätös

  

Olen ollut sijoituskotiäitinä kolmelle Willicon-pentueelle.


Ensimmäinen pentue - Willicon Teonsanat II - syntyi 10.11.2011. Emo oli meille edellisenä keväänä aikuisena muuttanut Ii (Willicon Sur Maa, SIA w 67) ja isä Even hollannintuontikolli Okurimono's Glucio (BAL n). Pentuja syntyi kuusi ja ne olivat emonsa tavoin siamilaisvariantteja (1u + 3n) ja isänsä tavoin balineeseja (2u).Siamilaisista kolme oli valkoisia ja yksi sininaamio.

Molemmat balineesit olivat ruskeanaamiopoikia, ja niistä jatkoon jäi meille jalostuskäyttöoikeudella Taavetti (Willicon Chil Lai Lee, BAL n). Taavetista tuli 18.10.2012 Loviisassa syntyneen Willicon Kyyhkyset-pentueen isä, minkä jälkeen se siirtyi huolettomaksi kastraatiksi.

Toinen pentue - Willicon Pääsiäispupuset - syntyi Jemmicalle (Cleverkitty LoveBabyLove, BAL g 21) 30.03.2013. Pentujen isä oli Warre (Rimppakintun Aamuvarhain, OLH e 24). Nelikosta kolme oli balineeseja (2u + 1n) ja yksi isänsä tavoin kermakarkin värinen itämainen pitkäkarva (n).
Näistä pennuista Williccolan jatkokasvatukseen jäi emonsa värinen Mulan (Willicon Pajuncis Za), joka muutti sijoitukseen sekä kermakarkki Bella (Willicon Purck A. Tucassa), joka asuu yhteisomistuksessa Kuopiossa.

Jemmican Willicon WW (Loves) -pentueen isänä oli ihastuttavasti Taavetin poika, Kyyhkyspentueen Ali (Willicon Sir Seraphim, SIA n var). Pentue syntyi juhlavasti FIFe:n maailmannäyttelylauantaina 26.10.2013. Viidestä pennusta vain yksi osoittautui balineesiksi; loput neljä olivat erivärisiä siamilaisvariantteja. 

Ii oli jo aikaisemmin synnyttänyt ja hoitanut yhden pentueen ongelmitta. Jemmica osoittautui myös erinomaiseksi synnyttäjäksi ja omistautuneeksi emoksi. Vieläkin hymyilyttää kun muistan Jemsun irvistelyt kun se putsasi ensimmäistä kertaa pentujensa kakkapyllyjä. Tästä huolimatta hellä ja huolellinen hoito jatkui - eikä toisen pentueen syntymän jälkeen enää edes ensimmäisen kakan pesu irvistyttänyt.

Olen ollut äärettömän onnekas: meillä syntyneistä 15 pennusta Eve on saanut luovuttaa 15 pentua uusiin koteihin.   

En ole joutunut kokemaan pentujen menetystä, en ole joutunut olemaan emosta huolissani synnytyksen jälkeistä huonovointisuutta ja nisätulehdusta enempää; kaiken kaikkiaan vastoinkäymiset ovat olleet pieniä ja ohimeneviä. Silloinkin kun pentu kakoi ja haroi aamulla suutansa eikä näyttänyt pystyvän hengittämään...
Ne eivät siis tapahtumahetkellään ole aina pieniltä tuntuneet.

Pentujen kanssa on podettu vain joku silmätulehdus ja (yksi erityisen sitkeäkin) vatsatauti. Olen silti punninnut sydän kylmänä, pakkosyöttänyt ja -juottanut, lääkinnyt, oppinut nesteyttämään nahan alle ja letkuttamaan vastiketta suoraan pieniin vatsoihin. Eläinlääkärissä on käyty rokotuksilla ja sirutuksilla; myös siihen sitkeimpään vatsatautiin haettiin apua lääkäriltä.

Ja lopuksi olen jäänyt

- koko perhe on jäänyt -

itkemään kun pennut ovat

lähteneet omiin koteihinsa.

Pennut eivät missään vaiheessa ole olleet minun mutta niiden syntymän näkeminen, kasvamisen seuraaminen ja hoitaminen 12(+)-viikkoisiksi honkkeleiksi, jotka tuona aikana ehtivät tekemään jos jonkinlaista kissamaista kolttosta, luo niihin hirmuisen vahvan tunnesiteen.
Niitä Rakastaa.

Olenkin enemmän kuin iloinen siitä, että tällä hetkellä olen tavalla tai toisella yhteydessä - yhtä lukuunottamatta - kaikkien meillä syntyneiden Williccojen uusiin perheisiin. Kaikille teille jättimäinen kiitos tästä - ei ole ollenkaan itsestäänselvää, että sijoituskotiakin jaksetaan muistaa kuulumisilla!!

Sijoituksessa oleva emokissa ei ole oma. Se on silti aivan samalla tavalla perheenjäsen kuin kissa, jonka omistuspapereissa on minun nimeni, ja sen kanssa eletään normaalia elämää.
Olen vienyt - luvalla - Iitä ja Jemmicaa näyttelyihin koska olen itse halunnut niissä käydä. Olen myös neuvotellut sijoitussopimuksen ehdoista, jotta ne molemmat ehtivät saavuttaa järkevän tittelin ennen leikkausta.

Se, ettei kissa ole oma, tuo kuitenkin mukanaan erityisen vastuun. Se, että käsissä on toisen ihmisen, kasvattajan, siitoskäyttöön kaavailema eläin, velvoittaa pitämään kaikin mahdollisin tavoin huolen siitä, että eläintä voi tuohon tarkoitukseen käyttää.

Meidän höpsähtäneessä perheessämme eletään pitkälti kissojen ehdoilla. Sisustuksessa on huomioitu tassuväki, koriste-esineet on aikaa sitten pakattu varastoon, ja vieraat opastetaan laittamaan kengät ja laukut piiloon (oma väki joko osaa jo tai kärsii nahoissaan). Me emme matkustele eikä meillä menetetä hermoja sen enempää kiimaa mouruavan naaras- kuin pissamerkkaavan poikakissankaan kanssa. Kissat pudottavat aina toisinaan jonkin huolimattomasti jätetyn astian tai varastavat tilaisuuden tullen juuston leivän päältä. Kaikki tämä kuuluu meidän elämäämme kissojen kanssa. 

Sijoituskodiksi ryhtyvän on hyvä miettiä perusteellisesti, mihin on sitoutumassa. Kannattaa miettiä, kuinka hyvin tunteekaan kasvattajan, jolta on kissaa ottamassa. Ovatko kasvattajan ajatukset ja näkemykset (kissoista yleensä ja/tai niiden kasvattamisesta) sillä tavalla sopusoinnussa omien kanssa, että tärkeistä, periaatteellisista asioista ei tarvitse alkaa vääntämään.

Sopimusteksti on syytä lukea ajatuksen kanssa ja miettiä, mitä mikäkin omalla kohdalla tarkoittaa - sekä kysyä ja tarvittaessa neuvotella tekstit ja sanamuodot kohdalleen.  

Helpoimmasta päästä ei välttämättä ole päättää edes sitä, synnyttääkö kissa kasvattajan luona vai sijoituskodissa. On vaikea antaa kissaa kuukausiksi kasvattajan kotiin mutta helpolla ei pääse silloinkaan, jos kissa synnyttää sijoituskodissa.

Pennut ovat kiistämättömän ihania mutta koskaan voi etukäteen tietää, kuinka synnytys ja pentuaika sujuvat. 

Ei, vaikka emo olisi hyvistä emolinjoista ja/tai jo kertaalleen synnyttänyt.

Parhaimmillaan synnytys sujuu kuin tanssi emon hoitaessa kaiken, pennut kasvavat terveinä ja reippaina ja oppivat kissanelämän perustaidot vaivatta. Toisinaan - aika useinkin - matkaan voi tulla mutkia. Ja koska pennuille tulee tarjota kaikki mahdollinen aika, rakkaus, lämpö ja läheisyys, vuorokauden 24 tuntia eivät useinkaan tunnu riittävän yhtään mihinkään. 

Sen lisäksi oma sydän takuuvarmasti lopulta särkyy kun vaalitut, hoivatut ja kainalossa nukutetut pikkuiset aikanaan lähtevät maailmalle.

 

Itse pystyin olemaan kotona suurimman osan kahden ensimmäisen pentueen kasvuajasta; silti univelka painoi toisinaan silmäluomia. Viimeinen pentue ei onneksi sairastanut mitään, ja vain yhtä pentua tarvitsi alussa auttaa kasvun alkuun. Siltikään en olisi millään selvinnyt ilman perheen apua ja tukea.





Ja lopulta: kun päätöstä sijoituskissan ottamisesta on harkittu joka puolelta (tarvittaessa koko perheen voimin), on löydetty se Oikea, oma kasvattaja, hiottu sopimustekstit kohdalleen ja saatu kotiin uusi tassuttelija, yllätyksiä voi vieläkin olla edessä.

Elämä on hyvin harvoin - jos koskaan - mustavalkoista. Sovituistakin asioista voidaan olla eri mieltä, asioita saatetaan tulkita vain omasta näkökulmasta tai yksinkertaisesti nähdä asiat aivan päinvastoin - vaikka molemmilla olisi tähtäimenä se tärkein - eli kissan etu. Jotkut asiat on kirjattu sijoitussopimukseen ja jotkut asiat selviävät puhumalla. Ja joihinkin asioihin sopeudutaan - tavalla tai toisella, puolin ja toisin.
  

Kannattaako sijoituskodiksi siis ryhtyä ollenkaan?

Kun olet saanut vaiennettua tunteen ja harkinnut asiaa kylmällä järjellä, pohtinut eri vaihtoehtoja, löytänyt kasvattajan, jonka ajatuksiin voit laittaa oman puumerkkisi alle, tiedostanut, että sijoituskissa ei missään tapauksessa tule tarkoittamaan ilmaista lemmikkiä ja neuvotellut sijoitussopimuksen sellaiseksi, että pystyt sen kanssa elämään - ja vielä toivottavasti ymmärtänyt, mihin kaikkeen sitoudut -

sen jälkeen - ehdottomasti KYLLÄ.

En itse olisi ikimaailmassa voinut kuvitellakaan, mitä kaikkea pääsen kokemaan kun loputtoman pitkän haaveilun jälkeen ostin ensimmäisen rotukissani. Jo ensimmäinen vierailu Tihrun kasvattajan kotona - pentujen ja niiden emon ja enon tapaaminen - liki salpasi hengityksen.


Nämä upeat eläimet veivät minut nopeasti kokonaan mennessään.

Kaikki ei ole ollut pelkkää auringonpaistetta, leveää hymyä ja naminamia mutta kaikesta on selvitty. Elämääni on tullut paitsi läjäpäin karvoja, myös paljon uusia ihmisiä kissoineen. Joistakin - niin ihmisistä kuin kissoistakin - on tullut minulle tärkeitä. Seuraan iloiten heidän menestymistään - ja tunnen viiltävää surua heidän kohdatessaan vastoinkäymisiä tai sen pahimman - luopumisen.

Olen syvästi kiitollinen Evelle siitä, että hän on luottanut kolme pentuettaan minun ja perheeni hoiviin. Kokemus on ollut täynnä suuria tunteita - se on ollut raskas, ihana, väsyttävä, huikea, rakkaudentäyteinen. On itkettänyt ja naurattanut; joskus molempia yhtaikaa. Olen kiitollinen hänen minulle sijoittamistaan ihanista emokissoista, Iistä ja Jemmicasta, sekä rakkaasta peräkammarinpojasta, Taavetista. Yhä edelleen: minusta se luottamus, jota kasvattaja osoittaa sijoittamalla eläimen, on mykistävää.

Kissamainen elämä jatkuu edelleen, ja pääsen toivottavasti aikanaan päivittämään uutisia meillä asuvien kollipoikien jälkeläisistä. Niin Kimmon kuin Flairynkin varalle Keskimaan-kissalan Hanna on jo punonut suunnitelmia...