Kissaihmisen harharetki

Kevään kunniaksi pitää aina saada jonkinlainen mielenhäiriö. Tällä kertaa sellainen vei minut Neiti Nokkosen kanssa koirien Match Show'hun Porvooseen. (*)

Asianmukaisesti olin kysäissyt koiran kasvattajalta ja omistajalta luvan ja ei kun menoksi. Näyttelyä edeltävänä iltana päjähti mieleen, mitä moisessa mahtaa tapahtua. Onneksi on google, joka hakusanalla 'Match Show kulku' kertoi olennaisen: pareittain kehään, toiselle punainen ja toiselle sininen nauha; lopuksi katsotaan vielä kaikki samanväriset keskenään. Tämä selvä (mikä on 'kehä' ja miten sellainen parkkipaikalle tehdään??).

Näyttelyhihnan olin jo aiemmin Peten Koiratarvikkeesta poiminut matkaan. Sitä ehdittiin testata lauantaiaamuna ennen lähtöä. Nokkonen ihmetteli kovin kapoista pantaa ja pompahteli piruetteja. Hienoista kuvioista saa varmaan lisäpisteitä - epävirallisissakin näyttelyissä? Naapurin Riemun kanssa käytiin vähän hillumassa, sillä näyttelytreenauksen pitää olla kivaa.

Parinkymmenen kilometrin matkan aikana Noksu ehti oksentaa kahdesti ja kuolata hienosti pestyn turkkinsa ruttuun. Ilmottauduimme reippaasti pikkupentuihin. Kummankaan nimi ei mahtunut nimille varattuun ruutuun. Dääm.

Actionin alkua odotellessa kävimme shoppailemassa viereisessä Mustissa ja Mirrissä uudet ulkoiluvaljaat. Eräs myyjistä riemastui kuultuaan Neidin olevan Tuiscalo's tuotantoa ja ihasteli asiaankuuluvasti (= erinomaisen hyvää palvelua). Kävimme kävelyllä näyttelyalueella (kehät oli teipattu asvalttiin), kokeilimme pöytää, jolta navakka tuuli oli viedä jättikorvaisen mennessään ja vetäydyimme tuiverrukselta turvaan autoon. Tuuli ehti hyvin kuivata kuolaisen turkin.

Osuimme kuin vahingossa oikeaan paikkaan kuulemaan, että me esiintyisimme kehässä 1. Tämä selvä. Numeromme oli 106 ja ensimmäisenä kehään pyydettiin numerot 101 ja 102. Hyvä, meillä oli siis kaksi kierrosta aikaa katsella, miten homma toimii.

Näin lähistöllä numeron 105 ja lyöttäydyin juttusille. Onkohan sääntöjen vastaista - tai muuten moukkamaista? Koira oli kaunis mustavalkoinen, matalaa mallia. Yhdeksänkuinen kuulemma eikä kokenut kehäkettu sekään.

Meidän vuoromme tuli. Ensin seisottiin. Neiti N seisoi hienosti; pylly ei mennyt alas kertaakaan. Sitten juostiin kierros tai pari kimpassa. Meinattiin jyrätä rauhallisemmin edennyt kehäkaveri. Jarruttelin.

Nokkonen pääsi toisena pöydälle. Tuomari kysyi ikää ja varmisti vielä kuulleensa oikein "Ai kuusi kuukautta?". Juu. Hampaita ei näytetty. Ei millään. Tätä siis treenataan jatkossa. Tervetuloa meille kylään - katsoisitko tuon koiran hampaat? Voisitko katsoa ne vielä? Jos vielä kolmannen kerran? Mikäs kiire teille nyt tuli..?

Sitten me juostiin yksin. Nokkonen pysyi maassa vaikka tuuli teki parhaansa. Edestakaisin ja ympäri. Taas seistiin. Me saatiin punainen nauha puruliuskan ympärillä, kaveri sinisen.

Kun kaikki kaksikymmentä oli tsekattu, siniset pääsivät keskenään kisaamaan. Paras oli mopsi, jota esitti pieni ihminen. Lapsi luultavasti, mutta pahoittelen jos tuulen itkettämillä silmilläni näin väärin. Koira esiintyi ainakin tosi hienosti! Kolme muutakin sijoitettiin.

Meidän vuoromme. Juostiin montamonta kierrosta tai oikeasti kai vain kaksi mutta kun punaisissa oli enemmän siellä 40 cm yläpäässä olevia koiria, meidät jaettiin kahteen viiden porukkaan.

Lopuksi neljää pyydettiin jäämään ja kuusi kiiteltiin pois kehästä. Kappas, me sijoituttiin! Neljästään juostiin vielä parit kierrokset vaikka Nokkonen ei oikein enää pitänyt niitä tarpeellisina. Seisoi kuitenkin vielä nätisti. Ykkönen oli pörröinen pystykorva ja me olimme neljänsiä. Kuvaajaa odoteltiin tovi mutta kun häntä ei kuulunut, saatiin ottaa palkintopussukka mukaan ja lähteä kohti uusia seikkailuja!

Sattuneesta syystä kuvat ovat Nokkosesta muuten vaan. Me handlerit ei ehditä kuvaamaan.

(*) En ole koskaan ollut koiranäyttelyissä. Edes katsomassa. Tai olen kerran: oli kaunis kesäpäivä ja nöffien erikoisnäyttely Tuomarinkylässä. Otin aurinkoa eikä minulla ole hajuakaan, kävivätkö kaverin koirat edes framilla.