perjantai 11. tammikuuta 2013

Paljonko on paljon?

Mikä on liikaa? Montako lemmikkiä ihmisellä saa olla? Asia on mietityttänyt paljon - muitakin, sillä arvostelua ja arvailua olen kuullut (mutkan kautta, ei suoraan). Itse saattaa sokeutua asioille, tiedän. Teki mieleni tehdä puolustuspuheenvuoro, selittää ja antaa ymmärrystä. Sellainen ei kuitenkaan toimi enkä muutenkaan usko selittelyihin. Tästä tulikin tarina.

♥♥♥

Meillä on kahdeksan kissaa. Meillä on myös koira (jolle blogin kirjuri ihan salaa ja pienesti haaveilee koirakaveria mutta muu perhe ei lämpene ajatukselle), käärme ja kaneja.

Ensin oli yksi kissa. Ihana kotikissakolliainen, jolla oli paha lattarinta. Eläinlääkäri arveli, ettei pieni mustavalkoinen rakkauspakkaus elä aikuiseksi.


Elihän se - ja Reppis voi edelleen hyvin. Kotiin tuli kuitenkin siinä välillä toinen kissa. Tuttu tiesi huonolla hoidolla (= ei hoitoa juuri ollenkaan) olevan pitkäkarvaisen kotikissan. Sille piti löytää hyvä koti ja kun meillä ei ollut tietoa edes siitä, saammeko pitää Reppistä, tuntui luontevalta tarjota koti Vienolle. Ainakin meillä olisi sitten yksi kissa, jos... Ei jossitteluja; meillä oli kaksi kissaa.


Elämässä tuli Iso Muutos. Jätimme kaupungin ja kerrostaloasumisen taaksemme ja muutimme maalle omaan taloon. Talo ei ole suuren suuri mutta talo kuitenkin. On oma piha, johon nousi kissoille ulkoilutarha. Ympäristön ennakko-odotuksista huolimatta meidän kissamme jatkoivat maallakin sisäkissan turvallista elämää.


Alkoi tuntua siltä, että kolmaskin kissa olisi mahdollinen. Alkoi tuntua siltä, että jo parikymmentä vuotta haaveiltu rotukissa voisi olla ajankohtainen. Kauan, kauan sitten se alkoi kauniista postikortista - siinä söpöili birmapentu. Vuosien varrella oli ihastuttanut niin ragdoll, norjalainen metsäkissa kuin maine coonikin - ja moni muu rotu. Nyt oli jo hyvän aikaa tullut seurailtua kissaihmisten keskustelupalstoja ja sitä kautta oli löytynyt muutama kiva kissablogi. Yhdessä kerrottiin itämaisten kissojen kasvatuksen ylä- ja alamäistä. Kivasti. Ja kissat olivat ihania.

Kuva Willicon-blogista (*)
Ja kuinka ollakaan, tuon kissalan yhdellä hurmaavalla valkoisella kaunottarella oli pennut. Kissa oli myyty kasvatukseen toisaalle mutta ei tätä voinut jättää välistä. Sähköposti kulki, kuusiviikkoista käytiin katsomassa. Ihasteltiin pennut ja emo ja sen veli. Kyllä, tämä se oli. Valkoinen oli jo varattu mutta sen lilanaamio sisko oli vapaana.

Meille muutti Tihru.


Unelmasta oli tullut totta. Balineesipentu oli niin täydellinen. Se kietoi minut välittömästi silkinpehmeitten tassujensa ympärille ja minulle se sopi paremmin kuin hyvin.

Balineesi tuli juttuun kotikissojen kanssa mutta kotikissat pitivät tiettyä etäisyyttä. Ne eivät halunneet nukkua kasassa. Ne olivat hyvin omaehtoisia läheisyyden tarpeessaan. Balineesi oli kovin, kovin kiinni minussa ja kun olin poissa, se vaikutti melkein surulliselta. Yksinäinen se oli ainakin - aina kun ei saanut olla minun kanssani. Tihru kaipasi kaltaistaan kissaseuraa.


Kivan kissablogin pitäjän sivuille ilmestyi Kuva. Kuva siirtyi työkoneen taustakuvaksi. Ja katseli siitä. Silmissä tuntui olevan sanomaa. Näytin Kuvan Miehelle ja Mies oli samaa mieltä. Silmissä luki, että tuo kissa halusi tulla meille. Kädet täristen lähetin viestiä (vai soitinko minä?) jo pari kertaa tavatulle kasvattajalle ja kysyin, uskaltaisko toivoa... voisiko ajatella, että meistä olisi sijoituskodiksi.

Kuva Willicon-blogista (*)
Kävimme yhdessä katsomassa pientä kissaa, jonka värin nimi oli hengästyttävän pitkä. Pidin pehmeää korvaotusta sylissäni, näin sen hassun hauskat takavarpaat ja aloin itkeä. Kyllä, tämä oli oikea. Meille tuli Jemmica. Jemmica on Even kissa mutta se saa asua meillä. Se on meidän perheemme jäsen.



Sitten Tihrun kasvattajan elämässä tapahtui Muutoksia. Valkoinen emokissa - se jo pentuna blogin kautta ihastuttanut - etsi uutta kotia. Taas matkustimme yhdessä; Eve ja minä. Valkoiselle oli koti tiedossa mutta koti ei päässyt vielä tuolloin kissaa vastaanottamaan. Valkoinen tuli meille. Käymään. Vieraaksi.


Kolmen päivän - vai menikö niitä vain kaksi? - kuluttua oli pakko ottaa taas yhteyttä. Olisikohan mahdollista, että valkoisen itselleen varannut koti haluaisikin jonkun muun kissan? Kun me emme voisi oikein enää päästää valkoista pois. Sydämemme ei kestäisi luopua siitä enää.

Ii jäi meille. Sekin oli Even kissa mutta silti meidän. Ja me sen.


Ii kävi sulhasissa Kirkkonummella. Sulhanen oli niin komea ja hieno. Sanoin: jos Ii tekee sen näköisen pojan, sen minä haluan pitää meillä. Naurettiin Even kanssa siihen päälle. Tilauksia saa kissaäideille jättää; ne toimittavat, mitä itse parhaaksi näkevät.

Syntyi kuusi pentua. Kolme oli valkoista kuten äitinsä, kaksi oli isän väristä poikaa, yksi ihan omanlaisensa. Muut olivat lyhytkarvaisia, iskän pojat iskän tavoin pitkäkarvoja. Kaksi isän näköistä poikaa!? Ii oli kuullut tilauksen ja ottanut sen tosissaan.


Pennut kasvoivat, opimme tuntemaan niiden luonteet. Kaikki olivat hurmaavia mutta kuvissa kauniisti päätään kallisteleva, aavistuksen verran muita tuumailevaisempi Taavetti se oli. Meidän kissamme.


Meillä oli kissalauma. Jokainen oli löytänyt oman tiensä meidän sydämiimme. Minun sydämessäni oli vielä kolonen. Sellainen vähän erinäköisen kissan kokoinen. Mutta sen pitäisi olla kilppari. Naamiokissa valkoisella. Olin jo käynyt kissanäyttelyissä, tutustunut siellä harrastajiin, kasvattajiin, toisiin kissahöpsähtäneisiin. Ja moniin kissoihin, toinen toistaan ihanampiin. Yhdestä ihanasta tuli isikissa ja pennuissa oli parikin kilpparinaamiotyttöä valkoisella. Ihan kuin minua varten?!

Menimme katsomaan uutta perheenjäsentä koko ihmislauman voimin. Pieni oli niin ihana ja luottavainen. Se nukahti kämmenteni varaan. Se tiesi, että se on turvassa minun kanssani.


Mies katosi toiseen huoneeseen. Tutustui siellä muihin kissoihin; niihin isompiin. Ja olihan siellä yksi nuori kissa, joka oli tullut sijoituskodistaan takaisin kasvattajalle. Mies istui lattialla kissa sylissään. Oli selvästi ihastunut. Kun kissa muutti meille, mies sanoi, että se valitsi meidät. Mitäpä me siihen sanomaan.


Pikkuinenkin muutti meille. Lauma sopeutui nopeasti. Ihan kuin meillä olisi aina ollut kahdeksan kissaa. Jokainen on omanlaiseen persoona, jokaisella on omanlaisensa tarina. Jokainen on tärkeä perheenjäsen. Meillä riittää jokaiselle aikaa, rakkautta ja tilaa. Koti on kissakoti; sellainen, jossa kaappien päällä on kissanpetejä. Joka nurkassa on kiipeilypuu tai kissanvessa. Takan päällä on talvisin kissojen lempipaikka. Ulkotarhan laajennus on suunnitteilla. Meille tämä on elämäntapa, ei harrastus. Me elämme kissaelämää.


Niin, se koira ja se käärme - ja ne kanit. Niillä on oma tarinansa.


(*) Huom! Käyttämäni kuvat ovat arkistokäyttöön jääneestä blogista; Willicon-kissalan uusi blogi löytyy tästä osoitteesta.

19 kommenttia:

  1. ihanasti kirjoitettu!

    Kissaelämä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥

      Kissaelämä - onko muunlaista elämää?! :)

      Poista
  2. Se on kyllä jännä miten joskus pelkästä kuvasta näkee, että tuo on mun kissa. Topista riitti yksi kännykkäkameratasoinen kuva ja tiesin, että se on tarkoitettu mun kissaksi. Enkä ollut väärässä, kun se tässä sylissä ja jaloissa nyt söpöilee. Minttuunkin ihastuin kuvan perusteella ja taas tuli aivan täydellinen kissa mulle kotiin.

    Kauhulla odotan kuinka monesta Mintun pennusta vielä tulee sellainen tunne, että pentu kuuluu tähän laumaan. Yhdelle tosin uskon olevan tilaa, jos pakko on pitää joku :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piileekö siinä kuvien katselun vaara..? ;)

      Ei vais, ei se tunne kuitenkaan usein tule vaikka kaikki, aivan kaikki, kissat ovatkin ihania.

      Pennuista luopuminen (vaikka meillä syntyneet olivatkin sijoituskodin omia, eivät meidän) on tuskallista. - Ajan kanssa mekin katseltiin ja sitten se olikin ykskaks ihan päivänselvää. Taavetti _kuului_ meille. Ei siinä sen kummempaa.

      Poista
  3. Kaunis teksti <3

    Eläimet ovat osa perhettä, meidän pieniä vauvoja. Kyllä sen huomaa, pienestä eleestä, että tuo kissa on meidän. Kolme kertaa ollaan vajottu siihen ansaan ;) , mutta päivääkään en vaihtaisi pois!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥

      Kyllä, olen samaa mieltä. Se on se salaperäinen JOKIN, joka osuu kohdalleen.
      Päivääkään en vaihtaisi minäkään - enkä tietenkään kissakaan. ;)

      Poista
  4. Voi kuinka kauniisti kirjoitettu !

    Yhdelle kaksikin eläintä on paljon, toiselle se on vähän.
    Oikean määrän tietää vai jokainen ihan itse, eikä siinä muiden tarvi ihmetellä ja kauhistella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥

      Meitä on tosiaan kauhisteltu mutta kun nyt lopulta sain sen ajatuksen tiimoilta kirjoitettua, olo onkin paljon kevyempi. :) Ei vähiten tämän kaiken ihanan palautteen myötä. ♥

      Poista
  5. Eihän kahdeksan kissaa ole kovin monta. Ainakaan minun mielestä.
    Ja päälle täytyy olla 2 koiraa =D
    Terveisin Sini

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D

      Eli Tamski _tarvitsee_ sen koirakaverin.
      Sitähän minäkin. ;)

      Terkut teidän laumalle! ♥

      Poista
  6. Ihana teksti! <3 Ja noin se menee, kaikilla on tarinansa, jokaiselle on paikka ja tarve. Ei yhtäkään liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥

      Tarina, paikka ja tarve. Ei yhtäkään liikaa. - Siinähän se on kiteytettynä, meidän kissalaumamme synty ja tilanne. ♥

      Poista
  7. Kiitos paljon. Oli kiva lukea kissaperheenne kasvamisesta vaihe vaiheelta. Itse haluaisin monta kissaa, joten ymmärrän aivan täysin teidän hurmaantumisenne jokaiseen kissayksilöön. Meillä ei ole nyt mahdollista tarjota koti kuin yhdelle kissalle ja niin se sitten olkoon. Elämäntilanne voi joskus muuttua, joten toivossa on hyvä elää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. ♥ Pitkin blogia hajaantunut tarina oli kiva koota yhteen tekstiin.

      Yksi kissa on oikein hyvä. Ja kun se vielä on niin hurmaava Persoona kuin Lissu, se on enemmän kuin hyvä. ♥

      Poista
  8. Mulla on omaan asumiseeni sopiva määrä kissoja. 4kpl. Paitsi yksi pennuista jää kotiin... Pakkohan se on jättää kun se itse tahtoo jäädä. Sitten mulla on jo 1 kissa aivan liikaa. Ja suunnitteilla on vielä yksi "vääränrotuinen" kissa. Sitten mulla on jo 2 kissaa aivan liikaa. Ja mites sitten kun toinen naaras saa pennut... Onkohan mulla sen jälkeen jo 3 kissaa aivan liikaa? :D The life of the CRAZY cat lady... tai laidies :)))
    Vai voiko sanoa, että on liikaa jos lauma tulee keskenään juttuun ja pelisäännöt on selvät??? Sopu sijaa antaa ;

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Vääränrotuisia" meilläkin paljon katsellaan. Kauniita, ihania ja kaikkea - mutta taidetaan kuitenkin pitäytyä näissä nelkuissa.

      Oma haave on saada lauman jatkoksi vielä Jemmmiskan vauva. Jos ja kun ja niin pois päin... ;)

      Mutta hullumminkin voisi olla! ♥

      Poista
  9. Eiköhän se niin mene että niin kauan kuin lauma ei kärsi eläinmäärästä niin siinä ei ole mitään ongelmaa. Ja ihanan sopuisastihan teillä tuo elämä näyttää sujuvan :) Itse jännitin jo toisen kissan kohdalla, että mitä jos vanha neiti kotikissa ei uutta pitkäkoipea hyväksykään joten se luopumisen tuska oli jo valmiiksi mielessä. Onneksi kuitenkin kaikki meni hyvin ja elämä sujuu hienosti kahden kaveruksen kanssa. Tosin kyllähän ne varmasti siihen kolmateen tottuisivat... ja koiraan... Koirasta tulikin mieleen, olisi kiva kuulla Tamskin tekemisesti myös, siinä on varmaan aika aktiivinen kaveri kissoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännitys on meilläkin ollut aina hirmuinen kun lauman kokoonpano on muuttunut sillä koskaan ei voi tietää, miten kemiat sopivat yhteen.

      Meillä suurin kynnys oli silloin kun taloon tuli Tihrun jälkeen koira. Tihru oli sitä mieltä, että tätä hän ei sulata (vaikka oli jo kasvattajallaan koiriin tottunut). Tihru ei ollut (kuten ei koskaan myöhemminkään) aggressivinen vaan vetäytyvä ja mököttävä.

      Kaksi viikkoa meni ja yhtäkkiä jokin kytkin vaihtoi asentoa Tihrun pienessä päässä; koira olikin yhtäkkiä ihan siedettävä.

      Sama kahden viikon tottumisaika on pätenyt Tihrun kohdalla jokaiseen uuteen tulokkaaseen.

      Itse asiassa tajuan nyt lievästi hämmästyen, ettei meillä ole esiintynyt silkkaa aggressiivisuutta kertaakaan, kenenkään toimesta. Pientä suhinaa, vähän varoittavaa murinaa - ja sitten näitten tuottaja on itse vetäytynyt paikalta.

      ---

      Tamskista kuuluu jo nyt viikonloppuna... jos vain aikaa on. On jälleen uutisia julkistettavana. ;)

      Poista