perjantai 18. tammikuuta 2013

Koiratarina

Itse olen vanhastaan saksanpaimenkoiraihmisiä, mies on niin ikään ollut palveluskoirasuuntautunut.

Koska perhe- ja muu elämäntilanne on tällä hetkellä mitä on, ei palveluskoira olisi ollut meille oikea valinta. Talo maalla tuntui kuitenkin kaipaavan koiraa. Veisihän se meitä lenkeillekin. Ajatuksissa oli sakemannin kokoluokkaa oleva mutta matalampiviettinen, reipas muttei adhd-taipuvainen, perhe-elämään sopiva "jokapaikan" koira. Mielellään pystyillä korvilla.

"Seura- ja perhekoira.
Eloisa ja tasapainoinen luonne, tarkkaavainen ja helposti koulutettava, palvelualtis. Ystävällinen ja vaatimaton. Isäntäänsä kiintynyt ja sosiaalinen, minkä ansiosta sopeutuu erinomaisesti erilaisiin tilanteisiin. Ei koskaan pelokas eikä aiheettomasti vihainen. Iloinen ja oppivainen työ- ja harrastuskoira, joka soveltuu koulutettavaksi erilaisiin tehtäviin."
(lähde)

Koska valkoinenpaimenkoira miellytti myös ulkonäöltään, päädyimme sellaiseen. Ja kuinka ollakaan: saimme juuri eikä melkein sitä, mitä halusimme.


Kivan perhekoiran, joka on silkkaa elämäniloa ja liikkumisen riemua ulkona mutta osaa rauhoittua sisätiloissa. Tamara on ystävällinen niin tutuille kuin vieraillekin vaikka sen ylenpalttinen "rakastan kaikkia" -asenne onkin aikuistumisen myötä sen verran lieventynyt, ettei se enää kiipeä kenen tahansa vastaantulijan syliin. Vielä tähän päivään mennessä se ei ole ketään meille sisälle tulijaa haukahtanut vaan ken kynnyksen ylittää, on Tamskin ikioma ystävä. Meillä on ollut myös se onni, ettei koiralla ole tähän ikään (kaksi- ja puolivuotias) mennessä ilmennyt mitään sairauksia, yliherkkyyksiä tai muuta elämää hankaloittavaa.


Kissoihin Tamski suhtautuu luontevasti. Se ei hätkähtänyt silloinkaan kun meillä syntynyt sijoituspentue pääsi valloilleen. Silloin noin puolitoistavuotias koira varoi tassujaan, ettei astunut pienten vilistäjien päälle - ja kävi sitten makaamaan, silmät touhua seuraten.


En ole koskaan suuremmin fanittanut pieniä koiria. Yhdellä poikkeuksella, jota en ole pahemmin ääneen huudellut. No, terriereissäkin on kivannäköisiä koiria (esimerkiksi westie tai cairn) mutta.. itselleni pikkukoirien ykkönen on aina ollut perhoskoira.

"Papillonit ja phalènet ovat terveitä ja iloisia seurakoiria. Ne ovat aktiivisia ja oppivaisia. Säilyttääkseen "perhosmaisen" olemuksensa niille on tarjottava virikkeitä ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Rotujen hyvät ominaisuudet viisaina ja nopealiikkeisinä harrastuskoirina agilityssä ja tottelevaisuuskoulutuksessa ovatkin jo päässeet esille. Papillonit ja phalènet ovat koiria, jotka nauttivat kaikenlaisesta tekemisestä. Tällöin ne myös säilyvät iloisina, terveinä ja pitkäikäisinä seuralaisina." (lähde)

Viehtymyksiään on joskus vaikea selittää. Perhoskoira on aivan erityisen näköinen korvineen (minulle phalenessa ei ole ollenkaan samaa vetovoimaa). Turkkia on sopivasti - se on hyväkuntoisena näyttävä mutta sen kunnossa pitäminen ei teetä tolkuttomasti työtä. Viisaus, iloisuus, monenlaisesta tekemisestä nauttiminen, seurallisuus. Pitkienkin lenkkien jaksaminen.

No, mistäpä perhoskoirassa ei voisi pitää..?

Perheessä on käyty jo tovin aikaa keskustelua Toisesta Koirasta.

Mies on ollut periaatteellisesti sitä mieltä, että pientä koiraa taloon ei tule. Ja jopa sitä mieltä, että taloon ei tule toista koiraa. Itse mietin, mitä toinen koira tarkoittaisi. Toinen lenkkeilytettävä, yksi kuono lisää ruokittavana. Miten yhteiselo kissojen kanssa? Toinen iso tai isohko koira ei tuntunut järkevältä. Entä pieni koira? Ehkä perhoskoira? Tamski ainakin ottaisi toisen koiran riemumielin vastaan. Pieni koira ei niin kovin paljoa syö. Hyvällä onnella koirat toimisivat lenkillä kahdestaan - toinen menisi siinä kuin yksikin. Ja jos löytyisi jo kissoihinkin tottunut koira...

Pidin keskustelua vireillä. Otin asian esiin yhä uudelleen ja näytin kuvan toisensa jälkeen.

Ja kuinkas sitten kävikään? Silmiin osui ilmoitus, jonka tiimoilta piti ottaa yhteyttä heti. Selvittää vähän, mikä, miksi, missä. Kertoa meistä. Kuulostella. Ja ihmetellä, miten kotia voikaan olla etsimässä juuri meille sopivalta kuulostava aikuinen perhoskoira, joka on jo valmiiksi tottunut toisiin koiriin, kissoihin - jopa hevosiin!?

Mies suostui lähtemään mukaan koiraa katsomaan. Matka ei ollut pitkä. Koira oli sellainen kuin perhoskoira on. Suloinen. Pikkuisen ihmeissään kun tulee vieras ihminen, joka nappaa syliin ja pussaa kuonoa. Kuulimme koiran tarinasta lisää. Omistaja oli mukava ja tuntui ymmärrettävältä, että hän oli päättänyt koirasta luopua. Sen itsensä parhaaksi.

Meille itsellemme olisi sopinut parhaiten hakea pikkuotus pari päivää myöhemmin mutta myyjän aikataulu kaipasi nopeampaa toimintaa. Mies piti pientä sylissä ja suupielissä karehti pehmeämpi ilme. Kun kyselin, mitäs nyt, vastasi: sinä olet varmaan jo päätöksen tehnyt.

Meille tuli perhoskoira. Meille tuli Peppi.

(Viikonloppuna yritän ehtiä ottamaan Pepistä kuvia ja kertoilla, millaisena olemme sen luonteen alkaneet oppia tuntemaan.)

8 kommenttia:

  1. Papillonit ovat varmasti parhaimmillaan mahtavia seurakoiria, jos tosiaan pienen rodun haluaa. :) Meillä harmi kyllä kävi aikoinaan huono tuuri ja koirallamme olikin jos jonkinmoista terveydellistä vaivaa, vaikka elikin lopulta yli kymmenen vuotta. Lenkkikaveria siitä ei saanut kuin pikkulenkeille ja hieman äkäinenkin se usein oli. Tosin eipä ihmekään, jos on vähän väliä kipeä tai vähintäänkin arka jostain kohtaa... Noh, huonoa tuuria varmasti, sillä yleisesti ottaenhan kyseessä on - onneksi - varsin terve rotu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Nämä ovat niin tuurijuttuja.

      Itse olen jo kiitellyt hyvää onnea valkoisen kanssa. Niin paljon kuulee niillä(kin) olevan jos jonkinlaista (vakavaakin) fyysistä vaivaa - tai vähintään yliherkkyyksiä. Tai luonne jättää toivomisen varaa (arkuus kai yleisin ongelma).

      Aika näyttää, millaista elämää pääsemme Pepin kanssa viettämään. :)

      Poista
    2. Hei kiitos tuosta valkoinenpaimenkoira-infosta! Meilläkin on jo kauan ollut mielessä, että kun joskus koira otetaan, niin se olisi saksanpaimenkoira, mutta välillä se on hieman mietityttänyt. Valkoinenpaimenkoira täyttäisi meidänkin kriteerit paremmin kuin sakemanni :) Paitsi tietysti noiden vaivojen suhteen... Mutta niitä taitaa olla jo aika monella rodulla...?

      Poista
    3. Kiitos kiitoksista! Kiva, että kissablogin koiraosuuskin herättää mielenkiintoa! ♥

      Vaivoja on tosiaan joka rodulla - onneksi ei joka yksilöllä.

      Sakemanneilla kasvaimet tuntuvat olevan tavattoman yleisiä - rakenteellisista heikkouksista puhumattakaan. Jälkimmäinen on syy, miksi oma vaihtoehtoni olisi käyttölinjainen saku - ja se taas vaatii paljon enemmän kuin mihin tällä hetkellä resursseja riittää.

      Valkoinen sen sijaan on täysin tyytyväinen perhe-ja seurakoirana (toki linjoissa ja yksilöissä on eroja viettien voimakkuudessa).

      Itse olen - yhden koiran kokemuksella ;) - vannoutunut valkoisen puolestapuhuja - niin perinpohjin ihastunut olen meidän rotuvalintaamme. :)

      Muitakin olen toki tässä parin vuoden aikana tavannut ja niistä ainoa todella murheellinen tapaus oli Virosta tuotu paperiton rescue. On kuitenkin päässyt Hyvään Kotiin ja tiellä kohti parempaa koiranelämää.

      Poista
  2. Onnea perheenlisäyksen johdosta! Kuvia sitten äkkiä tänne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥

      Kuvia on luvassa tuota pikaa kun paukkupakkanen hellittää ja päästään kauniiseen luonnonvaloon kuvaamaan. :)

      Poista
  3. Onnittelut perheenlisäyksestä! Perhoskoirat on kyllä varsin ihastuttavia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥

      Ihastuttavia, kyllä - ja tämä nimenomainen perhoskoira on hurmannut meidät muutamassa päivässä aivan kokonaan. :)

      Poista